ikävä

Mummo kulta, tähtiin sulle vilkutamme. Kuule siellä taivahassa, mummo sua rakastamme. 

Näin luki tänä syksynä omalla facebook seinälläni. Pyhäinpäivänä moni muistelee läheisiään, jotka eivät enää tääällä ole. Ehkä osa sytyttää kynttilän heidän muistolleen ja osa suuntaa askeleensa kohti hautausmaan portteja. Varmasti on myös heitä, joille päivä oli tavallinen päivä muiden joukossa. Kukin tavallaan. 

Itse jouduin hyvästelemään tänä vuonna elämäni ensimmäisen kerran yhden isovanhemmistani. Mummon poissaolon on ymmärtänyt hiljalleen vasta ihan viime kuukausina. Hän oli osa elämääni 36-vuotta ja iso osa olikin. Välillä sitä on vaikea käsittää, ettei häntä enää ole. Ikävä iskee usein. Ikävä on myös serkkujani, jotka lähtivät aivan liian nuorena. Toinen heistä oli yksi parhaimmista ystävistäni. Heidän haudallaan minulla on tapana käydä aina jouluisin ja lähes aina siitä hautausmaan ohi ajaessa tulevat he mieleeni. Minulle itselleni hautausmaalla käyminen on ollut jotenkin tärkeä asia. Tuntuu ihanalta pysähtyä hetkeksi ja antaa muistojen tulla. Siellä ne rakkaat pysyvät sydämessä ja muistoissa. Siinä pienessä hetkessä sydän huokaa, minulla on ikävä sinua. 

Ehkä näissä hetkissä muistaa myös sen, miten tärkeitä ne vielä siinä lähellä olevat ovat. Miten onnellinen heistä onkaan ja miten tärkeää on kertoa se vielä mahdollisimman monta kertaa. Heidän kanssa on vielä mahdollisuus tehdä ja kokea monenlaista. Heitä ikävöidessä voi ottaa puhelimen käteen ja soittaa. Samalla tietäen, että siellä toisessa päässä vastataan. Ne oman elämän rakkaat. Heistä ei tunnu saavan tarpeekseen ja heitä ajatellessa olo on onnellinen. Hetkessä mieli täyttyy suunnitelmista ja unelmista. Elämästä heidän kanssaan. 

Tällaisia mietteitä tänään. Nyt oikein mukavaa sunnuntain alkuiltaa. Täällä valmistaudutaan hiljalleen ensi viikkoon. Silitetään paitoja, mietitään eväitä ja tarkistetaan kalenterin merkinnät. 

Ruut