Miten meidän elämä muuttui, kun koira tuli kotiin?
Meidän elämä muuttui aika paljon silloin kun koira saapui taloon. Ollaan saatu molemmat elää aika huoletonta elämää jo se melkein 40v. Tarkoitan siis elämää, milloin ei tarvitse hirveästi huolehtia arjessa muista kuin itsestään (toki kodista, toisistaan ja läheisistään, mutta ehkä nyt ymmärrätte mitä tarkoitan). Äkkiä olikin otettava huomioon joku pikkuinen, jota piti ruokkia, käyttää ulkona ja jonka perään piti katsoa. Oli oltava kotona useammin ja katsottava, ettei kotiin jäänyt mitään vaarallista lähettyville kun sieltä lähti. Oli laitettava lenkkarit jalkaan jo heti aamusta ja sama iltaisin, vaikka olisi mieluummin käpertynyt sohvalle.. Sanoin miehelle muutama päivä sitten, että koiran ottaminen silloin kun on lapsia, olisi varmasti ollut helpompaa. Silloin elämä muutenkin on rytmitettyä, ainakin ajattelen niin..
Nämä kaikki tiedettiin jo silloin kun koiraa oltiin ottamassa. Asiaa oltiin pohdittu jo vuoden verran ja mietitty rotuja ja sitä, että halutaanko pentu vai jo aikuinen koira. Viimein tultiin siihen tulokseen, että nyt me ollaan valmiita ja sen jälkeen alkoikin kova etsiminen. Tätä muuten jatkui yllättävän kauan. Muutamat itkutkin siinä ehdittiin itkeä, kun tuntui niin toivottomalta. Viimein se sitten löytyi.
Meidän ensimmäiset viikot Lakan kanssa eivät olleet ihan helppoja. Kolme kertaa oltiin tipassa ja kuvatkin otettiin ja koiraa tutkittiin. Tuolloin huoli pikkuisesta oli todella kova. Rokotuksia jouduttiin lykkäämään pienen ollessa kipeä ja ei päästy ihan heti elämään normaalia arkea. Muistan sillon itkeneeni usein iltaisin sitä, miksi meidän elämä on aina niin vaikeaa. Miksi mikään ei onnistu kuten muilla ja aina tulee jonkun hyvän asian mukana jotain kamalaa.. Jos ei muuta niin tuntuu, että saatiin luotua näiden viikkojen aikana aika tiivis yhteys koiraan ja se otti meidät hyvinkin omikseen :D
Chihuahua oli minulle rotuna aika vieras. Aiemmin lapsena meillä oli villakoira. Luonteltaan tämä rotu on kyllä huomattavasti hankalampi, mutta toisaalta taas aika hauska. Meidän Lakka on hyvin tietoinen omistajistaan ja hänellä on kaikki hyvin, kun ollaan koko perhe koossa. Alun hankaluuksien takia Lakasta tuli hieman arka. Ihmisiä (etenkään aikuisia) ei enää pelätä niin paljon, mutta eläimet ovat edelleen kauhistus. Kovasti ollaan yritetty nyt viedä koiraa kaikkialle, että tottuisi eläimiin. Lakka on hyvin kiltti koira ja tottui jo lääkärikäyntien aikaan käsittelyyn. Haukkuu ehkä muutaman kerran viikossa, jos sitäkään ja murinakin on aika hiljaista :) Koira on edelleen todella pieni ja voi olla, että kaksi kiloa tulee joku päivä täyteen ja sen painoiseksi sitten jää.
Koiran koko aiheuttaa edelleenkin huvitusta lähes missä vain ollaan. Tiedetään, että pieni se on, mutta jotenkin siihen on jo oma silmä tottunut. Tiedän myös, että osa tuttavistani pitää tätä kyseistä rotua ei niin hyvänä (näin kauniisti ilmaistuna). Jokaisella on oikeus mielipiteisiin. Meille Lakka on ollut täydellinen valinta ja aika hyvin on sopeutunut myös meidän läheisten elämään. Rakastaa molempien äitejä, on nauttinut kovasti ystävieni seurasta ja A taisi ainakin vähän voittaa koirapelkoaan, kun tämän tapasi. Se oli ainakin minulle ehkä yksi suurimmista onnenhetkistä. Hän kun totesi, ettei enää aio tulla tätiä katsomaan, kun kuuli Lakasta.. Haluttiin koira, joka on helppo ottaa mukaan kaikkialle. Haluttiin myös koira, jonka kanssa me molemmat jaksamme hyvin lenkkeillä.. Eipä silloin tiedetty, että saatiin myös koira, joka nauttii siitä, että katsellaan yhdessä iltaisin telkkaria ja mitä enemmän tyynyjä sohvalla on, niin sen parempi. Mä oon siis saanu tyynyjä hiljalleen takas tähän taloon ;)
Tuntuu mukavalta, että kotona on koira. Joku joka on AINA super iloinen tuut sitten suihkusta tai töistä pitkän päivän jälkeen kotiin. On kyllä myös päiviä, että oon myymässä sen vaikka ensimmäiselle vastaantulijalle ihan vaan siks, että joudun välillä piiloutumaan vessaan, jos haluan olla rauhassa :D Tunnen sympatiaa sitä äitiä kohtaan, jonka lapsi aikoinaan hoidossa ollessa toisteli sanoja "eikö äiti saa olla edes vessassa hetkeä rauhassa". Ihan ihmislapsesta koira ei todellakaan mene, mutta jonkinlainen hoidettava se kumminkin on. Ainakin aiheuttaa jo nyt huolta tulevat syksyn kuviot, että miten saadaan molemmat oltua töissä hyvin ja samalla huolehdittua siitä, ettei koiralle tuu liian pitkiä päiviä yksin.
Eilen illalla makoiltiin sohvalla koko meidän perheenä ja mies tokaisi, että meidän koira on kyllä maailman söpöin. Sitä se on ja ollaan siitä ihan äärettömän onnellisia. Meidän karvanen koiravauva, joka täyttää huomenna jo puoli vuotta.
Kuten huomaatte, juttua riittäis vaikka kuinka paljon, mutta jätän nyt tähän. Tässä aika rehellisesti se, millaista meillä on ollut viimeiset kuukaudet ja ystäville tiedoks, että Lakan kanssa kotoillaan nää viikot, joten tulkaahan katsomaan meitä..
Mukavaa keskviikkoa!
Ruut
Ei kommentteja